Vuonna 2014 Venäjä miehitti laittomasti Krimin niemimaan ja hyökkäsi suvereeniin naapurivaltioonsa. Teossa ei ole mitään puolusteltavaa, eikä tilanne ole siitä miksikään muuttunut.

Silti Euroopassa ja Euroopan parlamentissa on edustettuna useampi puolue, jotka tahtoisivat hiljaisesti hyväksyä Krimin niemimaan osaksi Venäjää. He tahtovat hyväksyä ukrainalaiset poliittiset vangit. Parlamentissa istuu puolueita, jotka ihailevat venäläistä voimankäyttöä ja poliittista ilmapiiriä. Ne ovat sattumalta samoja puolueita, jotka saavat vaalirahoitusta ja muuta apua Venäjältä.

Tällaisia puolueita – aivan avoimesti – ovat ainakin italialainen La Lega, ranskalainen Kansallinen liittouma ja itävaltalainen FPÖ. Tällaiset puolueet väittävät itseään EU-kriittisiksi ja ’kansallismielisiksi’ samalla kun ruplat pursuavat puvuntaskusta.

Suurin ongelma onkin, että nämä Kremlin hyödylliset idiootit vaikeuttavat järkevän EU-kriittisyyden etenemistä Euroopassa. Liittovaltiosta haaveileville federalisteille on helppoa väittää, että kaikki kevyempää unionia ajavat kuuluvat samaan venäjämielisten joukkoon. Parhaillaan Italiassa neuvoteltava uusi venäjämielinen parlamenttiryhmä vain vahvistaisi tätä käsitystä (ja siitä puolueet voivat syyttää vain itseään).

Järkevän EU-kritiikin tuhoksi koituu, jos sen ajaminen sidotaan Venäjän intresseihin Euroopassa.

Siksi tarvitaan puolueita, jotka eivät kumarra Brysseliä eivätkä Moskovaa, vaan ajavat Euroopan valtioiden ja kansalaisten etua – eli kevyempää unionia ja enemmän kansallista päätöksentekoa.

EU murenee, onneksi meillä on sentään Euroviisut

Euroopan Unioni on hajoamiskriisissä, kun Britannia uhkaa lähteä omille teilleen ja entiset itäblokin jäsenmaat protestoivat unionin periaatteita vastaan. Läntisissä ”ydinmaissakin” on noussut ja kasvanut puolueita, jotka kyseenalaistavat EU:n sääntöjä. Se on uhka näin EU-vaalien alla.

   EU:n ”ydinmaihin” luetusta Itävallasta kuuluu kummia. Siellä hallituksessa istuvan protestipuolueen FPÖ;n varakansleri Heinz-Christian Strache on videotodisteen mukaan ottanut vastaan Kremliltä rahaa ja vaikutusta. Liitokansleri, keskustaoikeistolaisen ÖVP-puolueen SebastianKurz ei nähnyt muuta mahdollisuutta kuin irtisanoa hallitusyhteistyö ja määrätä uudet vaalit. Itävallankin poliittinen tilanne on siis pahasti sekaisin.

   Herää kysymys, miksi tämä videotallenne julkistettiin juuri EU-vaalien alla. Ilmeisesti tällä paljastuksella on vahva vaikutus äänestäjien käyttäytymiseen. Vaalivaikuttamista voidaan siis käyttää sekä hyvään että pahaan. Näkökulmasta riippuu, kummasta on kysymys.

Tällaisen sekasorron keskellä on hyvä, että Euroopan mailla on jotain yhteistäkin vielä jäljellä. Se hyvä on Eurovision laulukilpailu, joka järjestettiin jo 64. kerran, tällä kertaa peräti Israelin Tel Avivissa.

   Tässä kilvassa ovat mukana myös Venäjä ja sen liitolaiset. Ei siis tehdä numeroa demokratian ja ihmisoikeuksien asteesta, ei edes valtion koosta. Mukana on täysvertaisina myös monta lilliputtivaltiota.

   Tässä yhteydessä käy ilmi, millainen tilkkutäkki Eurooppa oikein on. Sen itäinen osa Venäjä on vastapainoksi maailman pinta-alaltaan suurin valtio. Mukaan on pyrkinyt ja päässyt myös eurooppalaisten siirtolaisten uusi kotimaa Australia. Ja kilpailu juonnetaan ja useimmat laulut esitetään englanniksi – vaikka Britannia on pyrkimässä ulos EU:sta.

Olisi kiva, jos Suomikin pärjäisi Euroopalle niin tärkeissä Euroviisuissa. Mutta taas kerran tuli paha takaisku, kun Suomi putosi finaalista. Mutta niinpä putosi myös kriisimaa Itävalta, melodian maailmanmestarien Mozartin ja Schubertin kotimaa.

   Euroviisujen pitäisi olla laulukilpailu. Ja jotta laulu olisi laulu, sillä pitäisi olla melodia. Melodiat olivat noissa skaboissa kyllä vähissä. Tunnistin melkein vain yhden. Se oli Norjan viisussa – ja oli kaappaus Suomen viime vuoden Saara Aallon piisistä.

   Mutta kun EU uhkaa rapautua, hyvä että meillä on sentään jonkinlaiset Euroviisut.

Kuva: Euroopan tilkkutäkki.

Maailman lämpötila on jo noussut noin asteella esiteollisesta ajasta. Hallitusten välisen ilmastopaneelin IPCC:n viime lokakuussa julkaiseman raportin mukaan maailman kasvihuonekaasupäästöjä on leikattava niin energian tuotannossa kuin teollisessa valmistuksessa vuoteen 2050 mennessä 70-90 prosenttia, jotta ilmaston lämpeneminen olisi mahdollista rajoittaa 1,5 asteen.

Viesti on selvä, Pariisin ilmastosopimuksen toimeenpanoa on kiirehdittävä. Vaihtoehtoja ei ole, sillä ilmaston lämpeneminen vaikuttaa jo nyt negatiivisesti niin ihmisten elinolosuhteisiin, elinkeinoihin kuin työhön.

Fossiilisista polttoaineista riippuvaisen talousjärjestelmän muuttaminen vähäpäästöiseksi edellyttää suuria muutoksia teollisuudessa ja teknologiassa, uusia energia- ja liiketoimintamalleja sekä kiertotalouden tuntuvaa lisäämistä tuotanto- ja kulutustavoissa. Työntekijöitä, heidän perheitään ja läheisiään ei saisikaan jättää yksin ratkomaan ongelmia, joita aikamme suurin yhteiskunnallinen ja taloudellinen murros aiheuttaa. Muutokset on tehtävä hallitusti ja sosiaalisesti oikeudenmukaisesti eli pienituloisemmat eivät voi joutua maksamaan suhteellisesti enemmän muutoksista. Yksi kansalaisten suurimmista huolenaiheista on työpaikkojen pysyvyys ja toimeentulo.

Pariisin ilmastokonferenssin yksi tärkeistä päätöksistä oli, että työntekijät ovat itse mukana vaikuttamassa siihen, että kussakin maassa tehtävä ilmastopolitiikka mahdollistaa kunnon työpaikat.  Ilmastonmuutoksen pysäyttämiseen tarvittava järjestelmän muutos onnistuu varmimmin, kun sille saadaan kaikkien tuki.

Ilmasto- ja energiapolitiikan pitääkin olla sekä oikeudenmukaista että osallistavaa. Ilmastopolitiikkaa tehtäessä olisi varmistettava niin työntekijöiden toimeentulon turvaaminen kuin panostettava hyvälaatuisten uusien työpaikkojen syntyyn. Negatiivisia työllisyysvaikutuksia on pystyttävä ennakoimaan ja luoda työntekijöille polku uuteen työhön päivittämällä heidän osaamistaan jo aiemman työsuhteen aikana.

Kansainvälisten velvoitteidensa täyttämiseksi EU komissio valmisteli “Puhdasta energiaa kaikille eurooppalaisille” -paketin, jossa on useita lainsäädäntöehdotuksia. Pakettiin sisältyy mm. Euroopan energiaunionin hallintoa koskeva asetus, jolla tehostetaan Euroopan ilmasto- ja energiapolitiikan suunnittelua ja seurantaa yhdennettyjen kansallisten suunnitelmien pohjalta. Sen hallintoa koskevassa osuudessa todetaan mm. että kansallisten ilmasto- ja energiasuunnitelmien valmistelussa pitäisi kuulla tasapuolisesti sidosryhmiä eli ammattiliittoja, kansalaisjärjestöjä ja elinkeinoelämää.

Suomessa tämä tarkoittaisi esimerkiksi sitä, että samalla kun yritykset päivittävät strategioitaan ja tuotteitaan ilmastokestäviksi ne arvioisivat myös työntekijöidensä osaamistarpeet ja tarjoaisivat heille koulutusta. Meidän on hyvissä ajoin ymmärrettävä millä aloilla muutos vaikuttaa ja mitä uusia taitoja ilmastonmuutoksen vastaaminen edellyttää. Ja sitten on laitettava toimeksi.

Yksi mahdollisuus olisi laajentaa muutosturvaa siten, että se oikeuttaisi uudelleen koulutukseen jo työsuhteen aikana. Koulutuksen maksaisivat nykykäytännön mukaisesti niin työnantaja kuin valtio. Lopputulemana on valmiimpi Suomi, joka pystyy vastaanottamaan ilmastonmuutoksen tuomat haasteet ja maa, joka näyttää esimerkkiä koko Euroopalle ja maailmalle.

Suomi on maailman pohjoisin maatalousmaa ja Euroopan metsäisin maa. Jokaisella suomalaisella tulee olla mahdollisuus syödä kotimaista lähiruokaa, joka on ilmastoystävällinen ja kestävä valinta. Metsiemme kestävästä hoidosta ja käytöstä hyötyy ilmaston ohella koko yhteiskunta. Maa- ja metsätaloutemme tulevaisuudesta päätetään tulevalla vaalikaudella Euroopan parlamentissa.

Yli kolmasosa EU:n budjetista käytetään maatalouteen. Yhteisen maatalouspolitiikan uudistuksessa on varmistettava Suomelle tärkeiden tukimuotojen kuten 141-tukien, vapaaehtoisten tuotantoon sidottujen tukien sekä luonnonhaittakorvausten jatko, jotka ovat ratkaisevia ruoantuotantomme jatkumiselle.

Maatalouden kannattavuus on nostettava EU:n maatalouspolitiikan päätavoitteeksi.
Vain näin voidaan taata laadukas ruoka, huoltovarmuus ja ruokaturvallisuus kaikille. Investoinnit ilmastoystävällisiin viljelyratkaisuihin ovat mahdollisia vain, jos tuottajan tulot ovat riittävät. Elintarvikeketjun toimintaa ja läpinäkyvyyttä on kehitettävä edelleen tuottajan aseman vahvistamiseksi.

Maatalouden budjettiin kohdistuneita leikkauksia on vastustettava voimakkaasti. On mahdoton yhtälö, että viljelijöiden keskiansioiden ollessa alhaiset leikataan maataloustuista ja samalla vaaditaan yhä tiukempien sääntöjen noudattamista. EU:n komission esittämää tukikattoa ei voi hyväksyä.

Eläinten hyvinvoinnista huolehtimisen, elintarvikkeiden jäljitettävyyden ja korkean laadun pitää näkyä maataloustuissa. Näissä hyvin asiansa hoitava Suomi hyötyy EU:ssa. Maatalouden byrokratiaa on purettava ja valvonnoista tehtävä riskiperusteisia. Politiikan pitää kannustaa, ei sakottaa.

Metsiä koskeva päätöksenteko kuuluu jäsenmaille. Näin pitää olla jatkossakin. EU-komission tavoite hiilineutraaliudesta vuoteen 2050 mennessä tarkoittaa kuitenkin ympäristö-, teollisuus, energia- ja maataloussektorille uutta lainsäädäntöä, joka vaikuttaa myös metsiimme. Näissä päätöksissä on pidettävä suomalaisen kestävän metsänhoidon puolta. On muistettava, että fossiilisista raaka-aineista irtautuminen avaa mahdollisuuksia Suomen metsätaloudelle ja puupohjaisille raaka-aineille, mikä luo työpaikkoja.

LULUCF:n kaltainen väärinkäsitys hiilinieluista ei saa toistua.Tämän takia vaikuttamisen on oltava ennakoivaa. EU:n hiilinielulaskennan tulee pohjautua nykyiseen ja tulevaisuuden metsien käyttöön, jonka lähtökohtana on puuston kasvun turvaaminen ja luonnon monimuotoisuuden säilyttäminen. Meille suomalaisille tämä on itsestäänselvyys, mutta kaikki Brysselissä eivät ymmärrä metsätaloutemme logiikkaa. EU:n metsästrategia on päivitettävä, jotta varmistetaan metsiin liittyvän EU-lainsäädännön linjakkuus ja johdonmukaisuus.

Maa- ja metsätalous ovat ainoat hiiltä sitovat toimialat ja ovat näin ratkaisijan asemassa ilmastonmuutoksen torjunnassa. EU:n on panostettava näiden alojen kilpailukykyyn, tutkimukseen ja parhaiden käytäntöjen edistämiseen.

Suomalaiset ruoantuottajat ja koko elintarvikesektori ovat olleet 24 vuotta osa Euroopan Unionin yhteistä maatalouspolitiikkaa. Yhteinen maatalouspolitiikka on vakauttanut viljelijöiden tuloa yksittäisistä vuosista 5-7 vuoden ennustettaviin budjettijaksoihin. EU-jäsenyytemme aikana tilojen on ollut mahdollista saada merkittäviä investointitukia.

Jotkin yksittäiset päätökset ovat kuitenkin iskeneet meihin. Esimerkiksi päätös maidon maakohtaisten tuotantokiintiöiden poistamisesta puraisi ankarasti Suomen maatalouden arvokasta kivijalkaa. Tuotantoa on jollakin tavalla säänneltävä, jotta vältetään ylituotantoa edullisempien olosuhteiden maista, ja jotta turvataan Suomen tuottaville tiloille riittävä tulotaso. Tätä on ajanut myös Euroopan maidontuottajien etujärjestö Europan Milk Board.

Maataloustuottajiin ja elintarvikesektoriin on iskenyt myös EU:n ja Venäjän keskinäisten pakotteiden kierre. Siitä pois pääsemiseksi tarvitaan EU:n ja Venäjän palaamista yhteiseen neuvottelupöytään. Vaikka pakotepolitiikka asettaa maataloussektorimme haasteiden eteen, Suomen on kuitenkin hyvä pysyä EU:n kanssa samoilla linjoilla. Meillä ei ole syytä tukea sellaista politiikkaa, että hyväksyisimme Venäjän menettelyn liittää osa naapurimaastaan itseensä. Kannattaa myös huomata, että elintarvikkeiden osalta pakotteet asetti Venäjä, nostaakseen omaa maatalouttaan. Yhteistyötä Venäjän ja EU:n välillä on silti ylläpidettävä ja kohennettava. Suomella on tässä tärkeä rooli.

Suomen EU-jäsenyyden aikana maailmankauppa on vapautunut kaikilla aloilla. Suomi yksin on liian pieni neuvottelija maailman pelisääntöpöydissä. Olemme hyötyneet EU:sta, joka edustaa yhtä vahvaa talousaluetta ja jolla on sananvaltaa.

EU:n kautta on myös avautunut uusia merkittäviä vientimahdollisuuksia maataloustuotteille. EU:n solmimat vapaakauppasopimukset esimerkiksi Japanin ja Etelä-Korean kanssa ovat suomalaiselle tuottajalle mainio mahdollisuus. Suomalainen ruoka tunnetaan maailmalla puhtaana ja korkealaatuisena. Kiinaan on jo syntynyt Suomi-ruuan buumi.

EU:n yhteistä maatalouspolitiikkaa tuleviksi vuosiksi ollaan parhaillaan muovaamassa. Euroopan komission esityksessä parannetaan montaa asiaa. Ensinnäkin, siinä taataan enemmän tuottajien kaipaamaa kansallista joustavuutta. Toiseksi, esityksessä maataloutta ei lähtökohtaisesti nähdä ilmasto- ja ympäristöongelmana, vaan on ymmärretty, että se on osa ratkaisua. Kolmanneksi, EU edelleen lähtee siitä, että ruokaa on voitava tuottaa kaikilla unionin alueilla. Suomalainen elintarvikeketju työllistää joka päivä satoja tuhansia kansalaisia. On tärkeää varmistaa, että suomalaisen tuotannon puolia pidetään EU-tasolla jatkossakin, ja että maataloutta voi harjoittaa kannattavasti kaikkialla EU:ssa myös tulevaisuudessa.

Oma tuotanto on elintärkeää myös kansainvälisen tilanteen muuttuessa yhä epävakaammaksi ja ennustamattomammaksi. Kotimaisen maatalouden arvo ja arvostus ovat kasvaneet jatkuvasti. Kansainvälisten ruokaväärennösten paljastuessa suomalainen tuotanto osoittautuu kuluttajille turvalliseksi.

Maatalouspolitiikka on ollut ja tulee säilymään yhtenä tärkeimpänä EU:n toimialana. Neuvottelut yhteisestä maatalouspolitiikasta sekä rahoituskehyksestä seuraavalle seitsenvuotiskaudelle ovat vielä kesken. Euroopan parlamentin jäsenten valinta sunnuntain vaaleissa osaltaan vaikuttaa näihin kysymyksiin 2020-luvulta tulevaisuuteen.

EU:n aluevaroilla on jo vuosien ajan tuettu yritystemme kasvua ja kansainvälistymistä, tiedettä ja tutkimusta, työpaikkojen syntyä ja palvelujen kehittämistä. Mikä tärkeintä, tuki on ulottunut kaikkialle Suomea, ei vain suurimpiin kasvukeskuksiin.

Suomessa on eletty viime vuodet nousukautta. Talous kasvaa kaikissa maakunnissa ja työttömyys on vähentynyt koko Suomessa. Koko maan hyvästä kehitysvireestä on pidettävä kiinni ja siihen voidaan vaikuttaa EU:n  alue- ja rakennepolitiikan kautta.

Alue- ja rakennepolitiikan uudistus on EU:ssa kesken. Aluekehitysvaliokunnassa toimiessa on käynyt selväksi se, että kukaan muu ei meidän puolestamme vaadi korvauksia pitkien etäisyyksien ja kylmän ilmaston tuomille haitoille. Siksi maakuntien asiat tuntevia meppejä tarvitaan parlamenttiin jatkossakin.

Saavutettavuus on pysyvä haasteemme. Monipuolisilla liikenneyhteyksillä on valtava merkitys koko Suomen kehittämisessä. EU:n on autettava meitä tässä. EU:n aluevaroilla tulee jatkossakin pystyä kehittämään liikenneväyliämme. On myös katsottava mitä muut maat tekevät. Valtaosa EU:n aluetuista kohdistuu köyhemmille jäsenmaille, minkä vuoksi näitä varoja pitää EU:ssa ohjata ponnekkaammin yhteisiin eurooppalaisiin liikennehankkeisiin, jotka toteutuessaan liittävät meidätkin osaksi eurooppalaisia ratayhteyksiä.

Vaikuttava aluepolitiikka vaatii riittävän rahoituksen. EU-komissio on esittänyt Suomen aluekehitysvarojen nostoa n. 100 miljoonalla eurolla seuraavalla 7  vuoden budjettikaudella. Tästä on pidettävä kiinni ja tulevat varat ohjattava Suomessa oikeudenmukaisesti niin, että myös pienempien maakuntien tarpeet huomioidaan. Väliinputoajia ei saa syntyä. EU:n tutkimusrahoituksessa pienemmillä yliopistoilla ja korkeakouluilla tulee olla paremmat mahdollisuudet menestyä hakuprosesseissa.

Suomen harvaan asuttujen alueiden erityisasemaa EU:n aluepolitiikassa on puolustettava.
Tämä status on neuvoteltu EU-jäsenyyssopimuksessamme ja sillä tulee yhä olla vaikuttava merkitys EU:n alueiden kehittämisessä. Erityisasemasta hyötyy koko Suomi. Sen avulla kotiutamme aluevaroja Euroopasta enemmän kuin moni muu yhtä kehittynyt jäsenmaa.

Yhteisten sääntöjen ja arvojen noudattaminen tulee olla ehto EU-rahoitukselle.
EU-budjetti kasataan kaikilta jäsenmailta kerättävistä verovaroista ja siksi se pitää käyttää vastuullisesti ja tehokkaasti. Yhteisten eurooppalaisten arvojen ja sääntöjen noudattaminen tulee toimia ehtona rahoitukselle. Tällä hetkellä on olemassa jäsenmaita, joiden hallitusten vastuuton politiikka rikkoo oikeusvaltion perusideaa eli sitä, että lakia lukee ja tulkitsee aina vallitsevasta poliittisesta johdosta riippumaton oikeuslaitos. Jos näin ei ole, EU:lla pitää olla valtuudet evätä tällaisen maan varoja.

Euroopan unionin sanotaan olevan rauhanprojekti. Mutta mitä EU tekee nyt, kun keskellä Eurooppaa soditaan, ydinasekilpavarustelu on palaamassa Eurooppaan USA:n ja Venäjän irtaantuessa INF-sopimuksesta ja asevarusteluun käytetään enemmän rahaa kuin koskaan kylmän sodan jälkeen? Tai kun sodat Afganistanissa, Irakissa, Libyassa, Jemenissä, Syyriassa ja muualla ovat taas osoittaneet, että aseet eivät tuo rauhaa?

Nyt tarvitaan uusia aloitteita rauhan ja aseidenriisunnan edistämiseksi, mutta EU kulkee päinvastaiseen suuntaan. Komission puheenjohtaja Jean-Claude Junckerin mukaan kansainvälinen tilanne osoittaa, että EU:n ”pehmeä voima” ei riitä vaan tarvitaan lisää sotilaallista voimaa. Yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehittämisessä onkin edetty vuodesta 2016 alkaen lukuisin päätöksin kohti puolustusunionia. Muutos on tapahtunut vaivihkaa, ilman kansalaiskeskustelua.

Syksyllä 2016 Bratislavassa pidetyssä EU:n huippukokouksessa päätettiin vahvistaa turvallisuus- ja puolustusalan integraatiota aloittamalla pysyvä rakenteellinen yhteistyö, kehittämällä nopean toiminnan taisteluosastoja ja lisäämällä EU:n ja Naton yhteistyötä. Vuonna 2017 sovittiin 17 ensimmäistä pysyvän rakenteellisen yhteistyön projektia. Kesällä 2018 EU ja Nato sopivat yhteistyöstä, jota kehitetään yli 40 alalla hybridiuhkista operatiiviseen sotilaalliseen toimintaan.

EU:sta puolustusunioni?

Kun Suomi liittyi Euroopan unioniin, hallitus vakuutti, että se ei johda sotilaalliseen liittoutumiseen. Nyt yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan tavoitteeksi on jo avoimesti asetettu puolustusunioni.

Pysyvän rakenteellisen yhteistyön (PESCO) lisäksi on muodostettu puolustusmenojen vuotuinen arviointi- ja koordinointimekanismi (CARD), jolla pyritään sitomaan jäsenvaltiot yhteisiin tavoitteisiin. Kolmantena elementtinä tässä kokonaisuudessa on komission kesäkuussa 2017 perustama Euroopan puolustusrahasto.

EU:n perussopimus kieltää käyttämästä unionin budjetin varoja sotilaallisiin tarkoituksiin ja puolustuksen alalla (artikla 41.2). Tätä sopimusta rikkoen on puolustusrahastoon kuitenkin kanavoitu EU:n budjetista vuosille 2017—2020 yhteensä 590 miljoonaa euroa, ja tämä on vasta alkua. Vuosille 2021 – 2027 on komissio esittänyt puolustusrahastoon 13 miljardia EU:n budjetista. Lisäksi jäsenvaltioilta odotetaan rahastoon ensimmäisessä jaksossa 2 miljardia ja jälkimmäisessä periodissa 28 miljardia euroa. Puolustusrahaston säännöt edellyttävät jäsenvaltioilta myös sitoutumista kehitystyön tuloksena valmistuvien aseiden ostoihin tarvittaessa yhteishankinnoin.

Aseteollisuus hyötyy

Puolustusrahaston perustaminen valmisteltiin komission asettamassa työryhmässä, jota ei koskaan merkitty komission asiantuntijaryhmien luetteloon eikä sen toiminnasta tarvinnut siten tehdä julkista. Ryhmän 16 jäsenestä 9 oli suoraan aseteollisuuden edustajia.

Rahaston kautta ohjataan unionin varoja uusien aseiden ja aseteknologioiden kehittämiseen. Niillä kehitellään muun muassa autonomisia asejärjestelmiä, ns. robottiaseita, vaikka EU-parlamentti on esittänyt niiden kieltämistä.

Lisäksi EU-komissio on esittänyt eräiden kehitysyhteistyöhön EU-budjetissa tarkoitettujen määrärahojen avaamista sotilaallisiin hankintoihin.

Jos suunta ei muutu, vahvistaa nyt kevään vaaleissa valittava EU-parlamentti seuraavassa pitkäaikaisessa budjetissa EU:n luonteen muuttumisen puolustusunioniksi, joka voimistaa sotilaalliseen voimaan perustuvaa turvallisuusajattelua ja ohjaa kymmeniä miljardeja sotateolliselle kompleksille. Se olisi omiaan sementoimaan Euroopan uutta jakautumista ja vastakkainasettelua suhteissa Venäjään. Kova ulkopolitiikka ruokkii myös kovenevia asenteita suhteessa toisiin kansoihin ja maahanmuuttajiin.

Kaikki eduskuntapuolueet jotenkin mukana

Rauhanliiton eurovaalien alla tekemän selvityksen mukaan kaikki Suomen eduskuntapuolueet ovat valmiita edistämään yhteisiä materiaalihankintoja ja ainakin jonkinasteisen sotilaallisen yhteistyön kehittämistä EU:ssa. Selvimmin rakenteellisen puolustusyhteistyön syventämistä kannattavat kokoomus, keskusta, SDP, RKP ja kristilliset.

EU-parlamentissa Yhtyneen vasemmiston GUE-NGL ryhmä, johon mm. kommunistit kuuluvat, vastustaa puolustusrahaston perustamista ja unionin militarisoimista.

SKP:n eurovaaliohjelmassa vastustetaan tiukasti EU:n militarisoimista, joka ei vastaa Suomen etuja ja on ristiriidassa sotilaallisen liittoutumattomuuden kanssa.

EU ja Nato

Sotateollisuuden taloudellisten intressien ja EU:n ulkopolitiikalle haettavan kovemman voiman ohella puolustusunionin rakentamista ovat vauhdittaneet Yhdysvaltojen nykyjohdon vaatimukset, että eurooppalaisten Nato-maiden on otettava enemmän sotilaallista vastuuta ja lisättävä asehankintojaan.

Naton ja EU:n tiiviillä yhteistyöllä aiotaan varmistaa, että EU ei rakenna Naton kanssa kilpailevia tai päällekkäisiä puolustusjärjestelmiä. Kyse on Naton ”eurooppalaisesta pilarista”, joka voi toteuttaa myös eräänlaista imperialismin globaalia työnjakoa tilanteessa, jossa USA:n politiikan, myös sotilaspolitiikan, painopiste siirtyy enemmän Aasiaan ja EU:n sotilaallinen toiminta keskittyy lähialueilleen, kuten Afrikkaan.

Asevarustelun osalta kysymyksenasettelu on kääntynyt 2000-luvun alun jälkeen hälyttävällä tavalla ylösalaisin. Vaikka Euroopassa ja maailmassa on aseita jo nyt aivan liikaa, esitetään niitä tarvittavan lisää. Tätä käännettä turvallisuusajattelussa on pedattu ja pönkitetty lietsomalla sotilaallisia uhkakuvia ja vastakkainasetteluja.

Kilpavarustelu uhkaa levitä yhä vaarallisemmille aloille, josta osoituksena Yhdysvaltojen ja Venäjän ilmoitukset irtaantumisesta INF-sopimuksesta, joka kieltää muut kuin mereltä laukaistavat lyhyen ja keskimatkan ohjukset.

Sotaharjoituksia USA:n johdolla

Huolestuttava käänne sotilaallisen voiman korostamiseen turvallisuuspolitiikassa näkyy myös sotaharjoitusten järjestämisessä tiivistyvää tahtia ja yhä laajamittaisempina.

Parhaillaan on Suomen, Ruotsin ja Norjan pohjoisosissa menossa ACE 19 -sotaharjoitus, joka on Euroopan suurimpia ilmasotaharjoituksia. Yli sata lentokonetta harjoittelee ilmataisteluita, monikansallisia operaatioita ja isäntämaatuen antamista.

Yhdysvaltojen kanssa on sovittu, että näistä vuodesta 2013 alkaen järjestetyistä Arctic Challenge -sotaharjoituksista kehitetään flag-harjoituksia, joka on USA:n ja Naton nimitys kaikkein vaativimmille ja suurimmille ilmasotaharjoituksille maailmassa. Sitä ei ole kerrottu, paljonko rahaa tämä sitoo tai miten isot ilmastopäästöt se aiheuttaa.

Tällä viikolla ammutaan Rovajärvellä myös kovilla monikansallisessa Bold Quest -sotaharjoituksessa. Mukana on raskaita raketinheittimiä ja tykkejä, kranaatinheittimiä, tutkia, lentokoneita, helikoptereita ja 2 200 sotilasta 14 maasta. Harjoituksissa testataan ”monikansallisen tulenkäytön ketjun toimivuutta”. Vaikka harjoitus pidetään Suomessa, sitä johtaa Yhdysvaltojen armeija.

Vaihtoehtona rauhanpolitiikka

Suomen turvallisuutta ei vahvisteta lähtemällä mukaan sen enempää euroarmeijaan kuin Natoon. Se vain lisäisi ristiriitoja ja vastakkainasettelua Pohjolan ja Itämeren alueella. Samalla se sitoisi meitä asevarusteluun, kuten taisteluhävittäjähankintoihin, johon kuluville miljardeja tarvitaan esimerkiksi koulutuksen ja vanhuspalvelujen parantamisessa. Pysyminen erossa asevarustelusta ja sotaharjoituksista olisi myös merkittävä ilmastoteko.

Suomen on syytä irtaantua EU:n yhteisestä turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta ja palata sotilaallisen liittoutumattomuuden ja rauhanpolitiikan linjalle. On myös tärkeä tehdä selväksi, että Suomen aluetta ei käytetä sotilaallisiin toimiin mitään maata vastaan.

EU:n militarisoimisen sijasta tarvitaan aloitteita aseidenriisunnan edistämisestä, ydinaseettomista vyöhykkeistä ja liittymisestä ydinasekieltosopimukseen, Ety-järjestön toimintakyvyn vahvistamisesta, asekaupan ja asetuotannon rajoittamisesta ja reilummasta maailmankaupasta sekä poliittisten ratkaisujen hakemista Ukrainan, Lähi-idän ja muihin konflikteihin.

Tämä on haaste vaaleissa, ja rauhantyöhön myös vaalien jälkeen.

USA vastaan Iran, USA vastaan Kiina, USA vastaan ihmiskunta. EU on näissä välissä, halusimme tai emme. Nyt jos koskaan mitataan EU:n kyky toisaalta pitää päänsä, toisaalta selviytyä ja toisaalta etsiä vaikeasta tilanteesta tulevan menestyksen avaimia. Kun kaikessa puheessa keskitytään vain ja ainoastaan Venäjään, pelkään että menetämme fokuksen tärkeämmiltä asioilta.

Tämä on ongelma

EU pärjää vapaiden markkinoiden ansiosta. Vaikka olemme tippuneet lähes jokaisella tietotekniikan alalla kelkasta, meillä on pari valopilkkua kuten Nokian ja Ericssonin verkot tai saksalainen sirujätti Infineon. Bisneksemme toimii avoimuuden ansiosta ja kauppa käy niin USA:han kuin Kiinaankin. Se uhkaa nyt loppua. Ei semmoista eurooppalaista tuotetta olekaan joka ei joko perustuisi joltain osalta yhdysvaltalaiseen teknologiaan ja/tai jota tekevällä yrityksellä ei olisi vahvoja kauppasuhteita Yhdysvaltoihin. Avoimuutemme myötä olemme päätyneet riippuvuuteen, jonka johdosta olemme kyvyttömiä vastaamaan Trumpin toimiin. EU:n hyvät kaupat Iraniin keskeytyivät koska USA yksipuolisesti niin vaati, vaikka EU ja Iran ovat yhä hyvissä suhteissa. Aivan samoin käy Kiinan kanssa. Trump määrää, me nöyrrymme. Asemamme neuvotteluissa on heikko ja kaikki vientimme kärsii: Trumpin tullit köyhdyttävät vientimme Yhdysvaltoihin ja Trumpin kauppasota estää vientimme Kiinaan.

Kyse ei ole vain kaupasta vaan myös diplomatiasta. Kaikkine lukuisine ongelmineenkin Iran on noudattanut ydinsopimusta ja odottanut EU:n olevan uskottava kumppani. EU ei ollut uskottava kumppani - ei omasta viastaan, mutta lopputulos on tämä. EU nähdään kansainvälisissä neuvotteluissa vain USA:n sihteerinä, ei itsenäisenä toimijana. Tietenkin USA on vanha liittolaisemme ja NATOn myötä kriittinen osa EU:n suvereniteettia, eikä tätä tietenkään sovi kiistää. Olemme kuitenkin olleet ehkäpä turhan naiiveja riskien suhteen, joten emme olleet varautuneet ongelmiin saati miettineet ratkaisuja ennalta. Joku voi nähdä hienoista ironiaa tavassa miten EU:n Nato-jäseniä haukuttiin liian pienistä puolustusbudjeteista. Siinäkin asiassa luotimme sokeasti kumppaniimme, välittämättä omasta pesästä. Nyt maksamme hinnan laiskuudestamme.

Tämä on ratkaisu

Jos EU ja USA nähdään täysivaltaisina kumppaneina ja ystävinä, meillä on oltava mahdollisuus esittää myös omia vaateita, kuten meillekin esitetään. EU on vienyt huoliaan WTO:lle, mutta uskottavuutemme on rapistunut. Emme ole saaneet kansalaisille tehtyä selväksi asemaamme, emmekä ole keskustelleet siitä minkälaisen aseman haluamme. Voisimme kirkastaa sanomaamme kansalaisille. Emme ole voineet turvata yritystemme kaupankäynnin oloja, emmekä ole antaneet heille uskoa jatkuvuuteen. Voisimme kirkastaa viestiämme yrityksille. Emme ole osanneet pohtia asioita tietoyhteiskunnan näkökulmasta. Pelkkä Facebookin ja Googlen sakottaminen ei riitä, sillä kokonaiskuva puuttuu. Jos EU haluaa olla vahva, uskottava ja luotettava kauppakumppani, sen on oltava vahva myös ja erityisesti vastoinkäymisissä. Tahtotilaksi ei enää riitä "ollaan kaikki kavereita". Ratkaisu on selkeämpi ulosanti ja kirkkaammat tavoitteet.

Huawei on kilpailukykyinen valmistaja tietoverkon laitteissa kuin myös kuluttajatuotteissakin. Tuotteita on ympäri EU:n ja nyt USA vaatii käytännössä satoja miljoonia EU-kansalaisia kärsimään koska Trumpilla asuu känkkäränkkä piirongin laatikossa. Vielä on näkemättä yksikin vahva EU-päättäjän ulostulo jossa kritisoidaan USA:n tekemiä sopimusrikkomuksia ja haittoja EU:ssa niin operaattoreille, IT-yrityksille kuin kuluttajillekin. EU-päättäjissä on erinomaisia diplomaatteja ja talousosaajia, mutta he eivät selvästikään edes ymmärrä kauppasodan vaikutusta koko mantereemme tietoturvaan ja jopa yhteiskuntien pyörimiseen. Sillä sekunnilla kun Huawei-saarron uutinen tuli putkesta, olisi EU:n pitänyt kutsua välitön kriisipalaveri USA:n, Googlen, Intelin ja Huawein kanssa. Vaan miten kävi? EU:ssa päämajaansa pitävät tietotekniikan yhtiöt vain totesivat kiltisti että USA määrää myös heidän toiminnan markkinoilla. Jälleen kerran, EU ei ollut suvereeni toimija, sillä se ei voinut suojella edes omia yrityksiään USA:n kauppasodalta. Näin ei saa tapahtua. EU:ssa toimivien yritysten pitää voida luottaa EU:n tukeen.

Tämä voi olla lopputulos

EU:n heikkous kansainvälisissä neuvotteluissa tekee yritystoiminnasta yhä haastavampaa. Lukuisat yritykset, esimerkkinä monet Suomen teollisuuden toimijat, ovat ryhtyneet siirtämään tuotantoa USA:han viennin sijaan. Yhä harvempi yritys voi luottaa mahdollisuuteen tehdä vientiä EU:sta käsin. USA:n de facto verovapaus suurimmille yrityksille ei sekään helpota tilannettamme, samalla kun EU:ssa verotus monimutkaistuu kovaa vauhtia. Pelkään, että EU:ssa kotimaajansa pitävät yritykset kärsivät eniten, sillä he eivät voi luottaa saavansa tukea EU:sta sen paremmin kotimarkkinoille kuin vientiinkään. Uusia vientikanavia ei uskalleta avata, sillä alihankinnan tai rahoituksen ketjuissa USA tulee aina vastaan. Yritysnäkymämme muuttuvat yhä epävarmemmiksi.

Vaan lopetetaan nyt vähän positiivisemmin. Minulla on kaikki syyt uskoa EU:n kykyihin. On myös päivänselvää että mikään EU:n jäsenmaa ei voi yksin tätä asiaa ratkaista. Sopivan tuoreella asennoitumisella, asiantuntemuksen kasvattamisella ja ulkovaltojen lobbauksen vähentämisellä voi EU myös asemoida itseään paremmin. Voimme asettaa kansainväliselle yhteistyölle avoimuuden pohjaksi ja voimme tukea omia innovaatioitamme. Voimme antaa lupauksen yrityksillemme - jos pelaat sääntöjen mukaan, EU:n sanaan voi luottaa. Lisäksi voisimme näyttää esimerkkiä ja lakata ostamasta kaikki kriittiset IT-järjestelmämme EU:n ulkopuolelta silloin kun niitä olisi saatavilla myös kotimarkkinoilta. Tämä loisi uskoa teknologiaan ja auttaisi sitä kasvamaan. Ranskalla on jo hyvää yritystä tässä, vielä jos Saksa ja EU:n keskushallinto saataisiin samaan kelkkaan niin kyllä kelpaisi.

EU pystyy tähän. EU voi astua tästä kriisistä ulos voittajana. Se vaatii paljon, mutta ei ihmeitä. Nyt jos koskaan on EU:lla tilaisuus osoittaa voimansa. Nyt jos koskaan voisimme edes hetken puhua muusta kuin Venäjästä ja populismista. Vähemmän muiden haukkumista, enemmän omaa tekemistä.

Jean Monnet visioi Euroopan integraation Ranskan ja Saksan kumppanuuden pohjalle. Hänen motiivinsa eivät varmasti olleet pelkästään ihanteelliset, sillä Saksan uudelleen nousu ja vaaraksi muodostuminen eivät suinkaan olleet olemattomia huolia 1940-50 -lukujen vaihteessakaan, eivät edes Saksassa. Vuosisataisen kilpailun ja vihollisuuden (joka ulottui kauas Saksan valtakunnan syntymistä edeltäneisiin aikoihin), poistamiseen oli kuitenkin paitsi reaalipoliittisia myös syvästi eettisiä perusteita.

Monnet’n muistelmista selviää, että konstruktiossa olisi kuulunut olla myös Ison-Britannian. Benelux-maat ja Italia olivat viime kädessä toissijaisia, vaikka ei niiden mukaan ottamiseen varsinaista estettäkään ollut. Iso-Britannian EY-jäsenyys jäi odottamaan 1970-lukua emmekä siis koskaan kokeneet asetelmaa, jossa nämä kolme maata olisivat enemmän tai vähemmän tasaveroiselta pohjalta muodostaneet Euroopan integraation ytimen. Näkemättä jäi tietysti sekin, olisiko sellaisesta asetelmasta mitään tullut.

Ranskan ja Saksan muodostama ydin kuitenkin toimi, on toiminut näihin päiviin asti, moottorina, jonka varassa integraatio on suuntansa ottanut ja rajansa kohdannut. Jo kauan ennen kuin Suomen vuoro tuli, muodostui myös meillä Euroopan integraatiota työkseen tai harrastuksekseen seuraaville käsitys, että mitä nuo kaksi kumppanuudestaan huolimatta niin erilaista ja eri asioita tavoittelevaa maata pystyivät keskenään sopimaan, se ei voinut olla kovin paha asia muillekaan. Eikä useimmiten ollutkaan, varsinkin kun ne, ja varsinkin Saksa, kahdestaankin toimiessaan ottivat huomioon myös ne muut, jotka olivat lopullisia päätöksiä EU:ssa tekemässä.

On kuitenkin seikkoja, jotka pakottavat kysymään, voiko Ranska-Saksa -akseli enää tuottaa tuloksia samaan tapaan kuin ennen. Itse listaisin niitä viisi.

Ensinnäkin, natsimenneisyyden ja hävityn sodan takia Saksa oli isommasta koostaan huolimatta akselin kakkosmaa. Ainakaan se ei hevin asettunut avoimesti vastustamaan Ranskan tahtoa ja oli valmis rahoittamaan yhteisöä, ja yhteisön myötä Ranskaa. Esimerkiksi Ranskan maataloutta EU:n yhteisen maatalouspolitiikan ja kauppapolitiikan keinoin. Yhdistymisen myötä Saksa kasvoi niin suureksi, että tasaveroisuuden fiktiota alkoi olla yhä vaikeampi ylläpitää. Vähitellen ovat lisäksi Saksassa väistyneet sukupolvet, jotka kantoivat sieluissaan synkän menneisyyden taakkaa, ja vaikka Saksassa yhä tehdään yllättävänkin paljon henkistä tilintekoa menneisyydestä, on selvää, että koko- ja voimasuhde-ero ei voi olla vaikuttamatta yhä selvemmin sen kykyyn ja haluun myötäillä Ranskan EU-poliittisia pyrkimyksiä.

Toiseksi, EU ei ole enää kuuden, ei yhdeksän, ei kahdentoista, ei viidentoista, vaan 28 maan unioni, ja vaikka se ehkä muuttuu 27 maan unioniksi, entiset ajat eivät kuitenkaan palaa. Tällaisessa joukossa ei yksinkertaisesti ole mahdollista ajaa läpi kahden maan keskenään sopimia ratkaisuja entiseen tapaan, vaikka kaikki jäsenmaat olisivat integraation suhteen kutakuinkin yhtä myönteisiä.

Kolmanneksi, kaikki jäsenmaat eivät tosiaankaan ole integraation suhteen kutakuinkin yhtä myönteisiä. Jokainen laajentuminen on monimutkaistanut päätöksentekoa, mutta kvalitatiivinen hyppäys tapahtui Itä-Euroopan entisten kommunistimaiden tultua jäseniksi. Hankaluuksien esille tulo kesti pidempään kuin olisi voinut luulla, mutta esille ne kuitenkin tulivat kuten Puolan, Unkarin, Romanian ja ehkä hieman pienemmässä määrin Tšekin, Bulgarian ja Slovakian tapaukset todistavat.

Neljänneksi, myöskään ”vanhat” jäsenmaat, edes perustajajäsenet, edes Ranska ja Saksa, eivät ole entisellään. Niiden yhteiskuntakehitys on mullistanut poliittisia asetelmia, joissakin jopa koko perinteisen puoluekartan. Tilalle nousevat ja jo nousseet voimat kyseenalaistavat aivan keskeisimpiäkin unionin perusteita aina sen hajottamispyrkimyksiä myöten. Tällaisissa oloissa on kyseenalaista, pystyvätkö Ranska ja Saksa enää ylipäätään sopimaan sellaisesta minkä voisivat tuoda koko unionin päätettäväksi. Jos ne jostakin pystyvät sopimaan, on kyseenalaista, onko se enää mittakaavaltaan sellaista, millä on todellista reaalista merkitystä suhteutettuna EU:n haasteisiin ja uhkiin. Ja jos olisikin, muiden jäsenmaiden saaminen hyväksymään sellaisia päätöksiä on yhä epävarmempaa.

Viidenneksi, samalla kun kaikki edellä oleva vaikeuttaa niin suunnan valintaa kuin päätöksiä valittuun suuntaan menemiseksi, ulkopuolinen maailma on muodostumassa EU:n kannalta yhä hankalammaksi. Yhdysvallat, jonka tuki oli hyvin pitkään elinehto, jotta Monnet’n unelma olisi voinut edes lähteä liikkeelle saati toteutua, on etääntymässä Euroopasta. Donald Trump tekee sen selväksi piittaamattomalla ja sivistymättömällä tyylillä, mutta itse asia ei riipu vain yhdestä miehestä, vaan voimasuhteiden muuttumisesta maailmassa. Niitä taasen muuttaa eniten Kiina, ja sivustatukea se saa revanssihenkisestä, hybridivaikuttamisessa taitavalta Venäjältä. Kriisipesäkkeitä on naapurissa niin idän kuin etelänkin suunnilla. Halu vaurastua kuluttaa resursseja, ja globaalit uhkat kuten ilmaston lämpeneminen, luonnon tuhoutuminen ja kaikkia näitä ruokkiva väestönkasvu etenevät ilman, että niihin olisi tosiasiassa pystytty kunnolla puuttumaan.

Jotta EU voisi nimenomaan EU:na, ei vain jäsenmaidensa ristiriitaisten pyyteiden kokoelmana, toimia tehokkaasti ja periaatteessa - mutta ei käytännössä - käytössään olevien resurssien mahdollistamalla voimalla, sillä pitäisi olla siihen toimivaltuudet. Niitä se voi saada vain jos jäsenmaat suostuvat niitä sille luovuttamaan. Kutakuinkin kaikki mikä helposti voidaan luovuttaa, on luovutettu, ja se mitä vielä pitäisi luovuttaa merkitsisi valtion keskeisten attribuuttien siirtämistä jäsenmailta unionille. Tähän ei ole valmiutta enkä näe, että sitä olisi tulossakaan. Hintansa sillä olisikin, niin kuin kuntaliitoksillakin on ollut hintansa siellä, missä omasta kunnasta on pitänyt luopua. Ilman kuntaliitoksia olisi kuitenkin kokonaisuuden saattanut käydä vielä huonommin kuin on käynyt, ja niin se varmaan on Euroopankin tasolla.

Otetaampa nyt vaikka tämä; Jokainen heistä haluaa lisää työllisyyttä, kukaan ei sano miten. Kaikki antavat olettaa että tietävät vastauksen, vaan eivät silti tiedä.  Lisää työllisyyttä luodaan hallinnollisesti vain verovaroin, miksi ei siis luoda, mikä estää, eivät kerro. Minä kerron, Juhana Vartiainekin sen saman sanoi taannoin vahingossa. Työttömyyden tason pitää olla laskelmallisesti, että subjektiivisesti tasolla, joka pitää palkankorotusvaatimukset poissa. Ja näinhän se käytäntö kokoajan menee...

Meppimme eivät siis kerro teille totuutta, käytännössä he peittelevät sitä, jos eivät jopa valehtele asiassa, kun lupaavat työttömyyden poistoa. Tosiasiassa työllisyyttä luodaan vain poistamalla ensin luokkayhteiskunta, jonka jälkeen seuraa tasa-arvoinen suhde kaikessa mielessä, kaikkien kansalaisten välille. Tällöin ei mittarina enää ole yksityiset pääomien pakottamat ja lakien vaatimat voitot ja voitonmaksimointi.
Kyse on siis Mepeistä, mutta myös kaikista ei kommunistisista puolueista, poliitikoista, virkamiehistä ja kansalaisista. 

 

Oikeusvaltioperiaate on ylevältä kalskahtava ilmaus. Se tarkoittaa yksinkertaistaen sitä, että kaikki julkinen vallankäyttö pohjaa lakiin ja kunnioittaa kansalaisoikeuksia ja demokratiaa. Oikeusvaltiossa ihmisillä on hengen, vapauden, mielipiteen ja omaisuuden suoja. Oikeusvaltiossa kunnioitetaan kaikkien ihmisoikeuksia ja vähemmistöjen oikeuksia. Ihmisillä on myös oltava mahdollisuus osallistua lakien säätämiseen äänestämällä vapaissa ja demokraattisissa vaaleissa, joissa valitaan lainsäätäjät. Oikeusvaltiossa turvataan sanan- ja lehdistönvapaus kuitenkin samalla turvaten muiden oikeuksien toteutuminen.

Nämä meille Suomessa itsestäänselvyydeltä vaikuttavat asiat oikeusvaltioperiaatteesta ovat myös Euroopan Unionin keskeisiä arvoja, joiden täyttyminen on EU-jäsenyyden ehto. EU-maiden lähihistorioista löytyy paljon diktatuureja, joissa rikottiin oikeusvaltioperiaatteita ja jopa tapettiin miljoonia vain muutama vuosikymmen sitten. Keskuudessamme elää edelleen ihmisiä, joilla on edelleen traagisia omakohtaisia kokemuksia oikeusvaltioperiaatteen katoamisesta ja sen konkreettisista seuraamuksista. 

"Itsestäänselvyydet" eivät ole kuitenkaan ole itsestäänselviä tänäänkään, vaan oikeusvaltioperiaatteen toteutuminen on aidossa vaarassa osassa Euroopan Unionin jäsenmaita. Varsinkin Unkarissa on nähtävissä oikeusvaltioperiaatteen erittäin vakavaa horjuntaa. 

Unkarin oikeistopopulistinen hallitus on tehnyt paikallisesta yleisradiosta hallituksen propagandakanavan, tuomareita on pakotettu pois viroistaan ja turvapaikanhakijoihin on suhtauduttu väkivaltaisesti viranomaisten taholta. Valtio tekee kaduilla näyttäviä propaganda-kampanjoita. Myös Puolassa valtaapitävät ovat muun muassa politisoineet oikeuslaitosta. Äärioikeisto uhkuu muuallakin Euroopassa voimiensa tunnossa. 

EU ei voi seurata sivusta, kun jäsenmaat rikkovat EU:n perusperiaatteita. Demokraattisia arvoja uhkaavaan kehitykseen tulee tarvittaessa puuttua tiukin toimenpitein. Ensisijaisena keinona on tietenkin poliittinen paine, mutta taloudellisia sanktioita pitää myös voida käyttää. EU:n on jäädytettävä oikeusvaltioperiaatetta rikkovien maiden tukimaksatuksia. Mikäli se ei auta, voidaan maa sulkea EU-päätöksenteon ulkopuolelle. Jos jäsenmaa luisuu totalitarismiin, pitää maa erottaa EU:sta.

Oikeusvaltioperiaatteen toteutuminen Euroopan Unionissa on aivan perustavaa laatua oleva asia koko unionin olemassaolon kannalta. Jos lipsumisen sen suhteen annetaan jatkua, on koko unionin tulevaisuus vielä vakavammassa vaarassa. Siksi nyt on toimittava ja otettava määrätietoinen linja oikeusvaltioperiaatteen kunnianpalauttamiseksi.

Demokraattinen Länsi-Eurooppa on vain pienehkö Aasian mantereen niemi. Lisäksi tämä niemi jakautuu kymmenien kansallisvaltioiden mosaiikiksi. Nuo valtiot ovat käyneet vuosisatoja karmeita sotia, joista painajaismaisimmat olivat kaksi maailmansotaa viime vuosisadalla. Niistä toisen jälkeen eurooppalaiset ottivat vihoviimein järjen käteen ja päättivät: ei koskaan enää. Se oli Euroopan Unionin alku.

   EU on yksi maailman johtavista talousalueista. Sillä alalla on vielä paljon tekemistä. EU:n täysjäseniksi pääsi liian aikaisin monta entistä itäblokin maata. Ne olisi pitänyt panna ensin valmistelevalle luokalle. EU ei ole myöskään pystynyt pitämään bisneslurjustelua poissa unionin alueelta. Jopa veroparatiisitoimintaa esiintyy. Kaikki maat eivät noudata EU:n sääntöjä. Tuossa kaikessa on paljon tekemistä.

Suomi pääsi vakavissaan harkitsemaan EU:n jäsenyyttä Neuvostoliiton hajottua ja YYA-sopimuksen siirryttyä historiadokumenttien hyllylle. Suomi äänesti jäsenyydestä loppuvuodesta 1994 ja liittyi seuraavana vuonna jäseneksi. Pian Suomi päätti myös ottaa käyttöön yhteisvaluutta euron.

   EU on Suomelle tärkeä viiteryhmä. Se kertoo, että Suomi kunnioittaa länsimaisen demokratian periaatteita. Suomi myös luottaa siihen, että EU-maat ovat valmiit puolustamaan toisiaan ulkoista uhkaa vastaan, vaikka maa ei olisikaan puolustusliitto Naton jäsen niin kuin useimmat EU-jäsenmaat ovat.

   EU:n säännöissä on vielä monenlaisia valuvikoja, jotka on välttämättä korjattava. Ja ennen kaikkea EU:n olisi saatava kaikki jäsenmaansa kunnolla noudattamaan sääntöjä. Olisi hyvä, jos EU:n ”valio-oppilaat” eli ns. ”Hansa-liitto” alkaisi esiintyä yhdellä äänellä EU:n kehittämiseksi. Suomi on tuon ”Hansa-liiton” luonnollinen jäsen.

   EU:sta ja eurovaluutasta luopuminen ei olisi Suomelle hyvä ratkaisu, vaikka rahaliitonkin toimissa on valuvikoja ja valvonnan puutteita. Siitä Britannian Brexit-tragedia on hyvä esimerkki.

Toivottavasti EU-vaaleissa saadaan Suomesta selkeä kannanotto rauhan unionin kehittämiseksi kohti ehjempää demokratiaa ja suurempaa taloudellista oikeudenmukaisuutta ja reiluutta heikomman hyväksi.

Kuva: Länsi-Euroopan EU-mosaiikki. 

Huomenna, 26.5. on EU-parlamenttivaalien varsinainen äänestyspäivä. Vaikka ennakkoäänestäminen oli vilkkaampaa kuin edellisissä vaaleissa, on olemassa vaara, että äänestysvilkkaus jää alle 50 prosentin. Vaikka EU ja sen instituutiot saattavat vaikuttaa kaukaisilta, vaikuttavat Brysselissä ja Strasbourgissa tehdyt päätökset jokaisen eurooppalaisen elämään. Ota selvää ehdokkaista ja käy äänestämässä viimeistään huomenna. Minä tarjoan sinulle sosiaalisen, ihmis- ja työelämäoikeuksia painottavan vaihtoehdon.

Olen omassa työssäni nähnyt, mitä riittämätön toimeentulo tarkoittaa. Se aiheuttaa suunnattoman määrän inhimillistä stressiä ja pahoinvointia. Elämiseen riittävä palkka ja työtunnit on tärkeä vaatimus myös Euroopassa. Työehdoista on sovittava kansallisesti työehtosopimuksilla ja kaikille on kyettävä takaamaan elämiseen riittävä palkka. Euroopassa ei saa olla sijaa työehtojen polkemiselle, sosiaaliselle dumppaukselle, saati ihmiskaupalle ja hyväksikäytölle.

Työelämän ulkopuolellakin kaikkia ihmisiä on kohdeltava inhimillisesti. Inhimillisen kohtelun on ulotuttava myös EU:n ulkopuolelta tänne kestävin perustein pyrkiviin ihmisiin. Meillä on oltava oikeus oppimiseen, toimeentuloon, työhön ja turvallisuuteen. Meillä kaikilla on oltava tunne, että pystymme itse vaikuttamaan omaan ja lähiyhteisömme elämään. Kaikkien osallisuus luo turvallisuutta.
Koko maailma on suuressa muutoksessa. Tarvitsemme tulevaisuudessa lisää tietoa, lisää osaamista ja lisää yhteisymmärrystä, jotta voimme vastata muutoksen tuomiin haasteisiin. Yksi suurimmista on ilmastonmuutoksen mukanaan tuoma haaste. Eurooppalaisen ihmisen hiilijalanjälki on globaalisti jättiläismäinen. Silti Euroopassakin mahdollisuudet sen pienentämiseen ovat eri ihmisillä hyvin erilaisia. Siksi on pidettävä huoli siitä, että sopeutuminen ilmastonmuutokseen toteutetaan sosiaalisesti oikeudenmukaisesti. Muutoksen kustannukset on jaettava oikeudenmukaisesti kunkin tulotaso huomioiden.

Jos työelämä- ja ihmisoikeudet, inhimillinen kohtelu ja hyvinvointi sekä ilmastonmuutoksen sosiaalisesti kestävä torjunta on sinulle tärkeitä, äänestä minua numerolla 102. Mutta tärkeintä on, että käyt joka tapauksessa antamalla oman äänesi Euroopan tulevaisuudelle.

Lue lisää:  www.jaanaylitalo.fi

Huomenna, 26.5. on EU-parlamenttivaalien varsinainen äänestyspäivä. Vaikka ennakkoäänestäminen oli vilkkaampaa kuin edellisissä vaaleissa, on olemassa vaara, että äänestysvilkkaus jää alle 50 prosentin. Vaikka EU ja sen instituutiot saattavat vaikuttaa kaukaisilta, vaikuttavat Brysselissä ja Strasbourgissa tehdyt päätökset jokaisen eurooppalaisen elämään. Ota selvää ehdokkaista ja käy äänestämässä viimeistään huomenna. Minä tarjoan sinulle sosiaalisen, ihmis- ja työelämäoikeuksia painottavan vaihtoehdon.

Olen omassa työssäni nähnyt, mitä riittämätön toimeentulo tarkoittaa. Se aiheuttaa suunnattoman määrän inhimillistä stressiä ja pahoinvointia. Elämiseen riittävä palkka ja työtunnit on tärkeä vaatimus myös Euroopassa. Työehdoista on sovittava kansallisesti työehtosopimuksilla ja kaikille on kyettävä takaamaan elämiseen riittävä palkka. Euroopassa ei saa olla sijaa työehtojen polkemiselle, sosiaaliselle dumppaukselle, saati ihmiskaupalle ja hyväksikäytölle.

Työelämän ulkopuolellakin kaikkia ihmisiä on kohdeltava inhimillisesti. Inhimillisen kohtelun on ulotuttava myös EU:n ulkopuolelta tänne kestävin perustein pyrkiviin ihmisiin. Meillä on oltava oikeus oppimiseen, toimeentuloon, työhön ja turvallisuuteen. Meillä kaikilla on oltava tunne, että pystymme itse vaikuttamaan omaan ja lähiyhteisömme elämään. Kaikkien osallisuus luo turvallisuutta.
Koko maailma on suuressa muutoksessa. Tarvitsemme tulevaisuudessa lisää tietoa, lisää osaamista ja lisää yhteisymmärrystä, jotta voimme vastata muutoksen tuomiin haasteisiin. Yksi suurimmista on ilmastonmuutoksen mukanaan tuoma haaste. Eurooppalaisen ihmisen hiilijalanjälki on globaalisti jättiläismäinen. Silti Euroopassakin mahdollisuudet sen pienentämiseen ovat eri ihmisillä hyvin erilaisia. Siksi on pidettävä huoli siitä, että sopeutuminen ilmastonmuutokseen toteutetaan sosiaalisesti oikeudenmukaisesti. Muutoksen kustannukset on jaettava oikeudenmukaisesti kunkin tulotaso huomioiden.

Jos työelämä- ja ihmisoikeudet, inhimillinen kohtelu ja hyvinvointi sekä ilmastonmuutoksen sosiaalisesti kestävä torjunta on sinulle tärkeitä, äänestä minua numerolla 102. Mutta tärkeintä on, että käyt joka tapauksessa antamalla oman äänesi Euroopan tulevaisuudelle.

Lue lisää:  www.jaanaylitalo.fi

"...kaikista huolimatta EU on lopulta pärjännyt hyvin, mutta mutta nyt olisi uudistumisen aika."

Kuka näin sanoo? Kuka tommottis suustans päästelee? kysyi alikersantti Hietanen, kun uusi huoltovääpeli vetistä mutta kovaherneistä rokkaa kehui.

Ruokailu ei Ole velvollisuus; sen voi jättää syömättä. Mutta EU näyttää olevan velvollisuus, pakkopuuroa, jota ei voi jättää syömättä, vaikka miten väkinäiseksi menisi.

"Eurooppa on selvinyt hyvin...", samainen taho jatkaa. Kantansa ehdottomuutta hän kuitenkin lievittää luettelemalla pahimmat koettelemukset:, kriisien suman: finanssi-, velka-, ja pakolaiskriisi, Venäjän "geopoliittinen uhittelu" ja vielä brexit.

Tuossa ei tosin ollut kuin pahimmat jäävuoren huiput.

Oikeasti voitaisiinluetella pitkä lista asilista, joissa Europpalla ei todellakaan Ole mennyt hyvin:

Talouden sakkaaminen, olennaisesti maailmantalouta hitaampi kasvu, Euron synnynnäiset viat ja vääristymät, moraalikato, bail out, jne.

Seurauksena syvin kansallinen ja alueellinen vastakkainasettelu sitten 1930-luvun.

Ja näistä paljolti itsehankituista ja aiheutetuista ongelmista seurannut peruuttamattomasti edennyt Euroopan alennustila, ajautuminen globaalin politiikan apupojaksi, jota milloin länsi, milloin itä vetelee kölin alta etc. muuta vastaavaa "mukavaa".

Mikä avuksi? Arvatenkin lisää samaa myrkkyä, entistä tuimemmin annoksin. Eli: "Lisää unionia!"

Sitten puhuja tekee suurdiagnoosin, jolla uskoo selittävänsä koko taudin synnyt syvät:

"..EU-tason ongelmana on, että nationalistien ja populististen puolueiden nousu jarrutaa unionin kehittämistä?".

Niinpä kai. Riittävän korkeasta norsunluutornista karsottuna aika ja avaruus, syy ja seuraus saattavat sekoittua keskenään, ja tietysti se sen tekeekin.

Ja tähänkin epäilemättä Sama lääkitys:

Lisää Unionia.

Siispä kysymme: Kuka näin puhuu nyt?

Kuka näin paradigmattisesti ja oikeauskoisesti uskoo, kun epäusko valtaa alaa eri tahoilla.. Nallekin sanoi tällä viikolla että Euro on epäkelpo.. Käytän tätä neutraalia ilmausta kun en saa nyt linkattua tämän tarkkaa muotoilua.

Tämä siteerattu uskossaan vahva Mies on muutenehdolla EKP:n pääjohtajaksi. Hän on tietenkin Olli Rehn. EU liitännäisorganisaatioineen on kuin läpipoliittinen tanke, että mitään agnostikkoja tai muuten oikeassa uuskossaan hoipertelevia ei tämän sekulaarin kirkon öiispoiksi voi edes harkita. Vaikka kristillisen kirkon piirissä on nähty ja nähdään sellaista, että piispaksi voidaan valuta henkilö joka ei usko organisaation perusperiaatteisiin, toisinsanoen ei usko jumalaan tai kirkkonsa opin keskeisimpiin pilareihin, ei sellainen luopumus voi tulla kysymykseen.

Todistamme omassa ajassamme, miten hengellinen kirkko on käytännöissään liberalimpi, kuin maallinen ideologinen kirkko, EU. Ellei EUvanhoista lähtökohdistaan johtuen kantaisi harteillaan vapauksien ja yleishyvään pyrkimisopin reikaleita, tyhmemp tarkkailija, siis sellainen kuin tämän kirjoittaja, saattaisi havaitsemansa nojalla erehtyä oikeasta katsannosta harhateille, ja pitää Euroopan yhdentymisorganisaatioita perin fundamentalistisina ja ortodoksisina laitoksina, jossa kirkossa harhaoppisille on varattu suora tie helvetin tuleen.

​

​

​

​

​

​